Mille me uhraamme lapsiamme?

Äitvanha on yli ysikymppinen. Jos kolme tuntematonta miestä alkaisi hövelinä lupailla, että vuoden päästä hänellä on pikkulapsi, niin en semmoista vakavalla naamalla kuuntelisi.
Näin kävi Abrahamille (100 v) ja Saaralle (90 v). Heidän telttaansa putkahti kolme miestä, jotka saivat vieraanvaraisen kohtelun. Yhtä heistä Abraham puhutteli Herraksi. Juuri tämä Herra ilmoitti, että kun sama trio tulee vuoden päästä uudelleen, Saaralla on poika. Saara kuuli lupauksen teltan ovelle ja nauraa tirskahti.
- Mitä nauroit? Onko Herralle mikään mahdotonta, kovisteli Herra pelästynyttä Saaraa.
Raamattu kertoo muuten monesta lapsettomasta pariskunnasta, jotka saavat esikoisensa, luvatun esikoisen vanhoilla päivillään.

Saaralle, tuolle iäkkäälle ensisynnyttäjälle, syntyi Isak. Nimi tarkoittaa "hän nauraa". Isak ei ollut Abrahamin ainoa poika, sillä Saara oli jo ehtinyt ennen kolmikon vierailua hötköillä ja passittanut orjattarensa Hagarin Abramin telttaan, jotta mies ei jäisi tyyten lapsettomaksi; tuloksena oli poika Ismael.
Hagar sai kuulla omituisen ennustuksen: Poikasi on oleva kuin villiaasi, hänen kätensä on kaikkia vastaa, ja kaikkien käsi on häntä vastaan, aina hän on oleva vastakkain kaikkien veljiensä kanssa.
Ismael tarkoittaa "Herra on kuullut hätäni". Hätään orjatar ja hänen poikansa joutuivatkin, kun Abraham ja Saara häätivät heidät autiomaahan rangaistukseksi siitä, että Ismael ilveili Isakille. Enkeli pelasti heidät, ja Ismaelista tuli suuren heimon kantaisä. Ismaelin jälkeläisinä pidetyt ismaelilaiset olivat pohjoisarabialainen beduiiniheimo. Sekä juutalainen että islamilainen perinne ovat pitäneet Ismaelia muidenkin arabien kantaisänä. Ismael on muslimeille tärkeä hahmo. Täältä asti siis löytyy riidan juurta nykyiseen Lähi-Itään.

Lähdepä siitä kuivaan autiomaahan käpyttelemään, sanoivat Saara ja Abraham
Hagarille ja Ismaelille. Onneksi enkeli pelasti.

Kolmen taivaallisen hahmon vieralusta Abrahamin ja Saaran teltassa tulee mieleeni Berthold Brechtin näytelmä Setzuanin hyvä ihminen. Siinä kolme jumalaa jalkautuu maan päälle etsimään hyvää ihmistä, jolle heidän kannattaisi - vähän testimielessäkin - antaa pienoinen rahasumma, mahdollisuus uuteen alkuun. Rahat saa setzuanilainen ilotyttö, joka ostaa tupakkakaupan. Paikalle ilmestyy välittömästi liuta läheisiä ja etäisempiä sukulaisia, säälittäviä kerjäläisiä ja onnenonkijoita. Autamisen mahdottomuus käy niin suureksi, että nuoren  yrittäjän on pakko kehittää itselleen alter ego, karski serkku, joka kieltäytyy auttamasta. Tosi raateleva kirja, muuten.

Yhtenä päivänä Jumala keksii ilmoittaa Abrahamille, että hänen muuten pitää uhrata Isak. Isä ja poika lähtevät viettämään laatuaikaa. Isak kantaa polttouhripuut ja kysyy, missä on uhrieläin.
- Jumala katsoo kyllä karitsan uhriksi itselleen, Abraham vastaa.
Abraham rakentaa kivialttarin, latoo puut ja nostaa lupaustensa lapsen pinon päällimmäiseksi. Kun hän tarttuu veitseen, ilmestyy enkeli, joka kieltää  koskemasta poikaan. Abraham oli läpäissyt testin, ja uhriksi löytyi sarvistaan pensaikkoon takertunut oinas.
Tätäpä ei taas nykylukija purematta niele. Mikä on episodin opetus? Oliko Jumalan tarkoitus opettaa niin sanotusti kantapään kautta, että Hänelle ei pidä uhrata lapsia, siis ihmisiä ylipäänsä? Mielenjäävä opetus erotti valitun kansan naapureista, jotka harjoittivat ihmisuhreja - kuten foinikialaiset, jotka syöttivät lapsia Moolokin ahnaaseen kitaan.
Ja toisaalta, mille me uhraamme lapsiamme? Hektiselle työelämälle, omalle urakehitykselle ja rahan tienaamiselle? Sitä sopii miettiä. Mutta miltä mahtui tuntua Abrahamista, joka tallusti poikansa kanssa uhrivuorelle? Jäikö kokemuksesta Isakille loppuikäinen epäluottamus ja trauma? (Eikä ollut edes traumaterapeutteja.)

Abrahamin kanssa Jumala tekee liiton, johon kuuluu poikalapsien ympärileikkaus. Jumala lupaa Abrahamille ja hänen jälkeläisille luvatun maan; jälkeläisiä tulee oleman yhtä paljon kuin Abraham näkee yötaivaalla tähtiä.

Suoritusportaan väki on aaseja; varo korkeita taloja

Hop aasi, top aasi, takaasi, komentaa Nooa pikkuaasia Jukka Salmisen Zoopperassa. Aasi raataa arkinrakentajan apulaisena. Päivätyön jälkeen aasi kuulee vapauttavan sanan: Nonni! Eläin alkaa kuvitella, että Nonni on sen nimi.
Jukka Salmisen Zooppera on lapsille tehty hauska ja värikäs versio Nooan arkki -kertomuksesta. Hauskuudesta huolimatta minua mietityttää tuo aasi. Komentoja toisensa jälkeen, ja yksi leppeä iltasana kuulostaa jo sen nimeltä. Nonni. Päivän työt on tehty. Jotenkin tulee mieleen nykyinen työelämä. Hop aasi. Takaasi. Nonni, saat mennä.

Nooan tarina on tuttu paitsi Raamastusta myös populaarikulttuurista. Yksi muumikirjoistakin versioi sitä: Muumilaaksoon tulee tuhotulva, ja muumiperhe pelastautuu talonsa katolta ohi purjehtivaan teatterilaivaan. Tarina on myös piirrosvitsien vakioaineistoa: yleensä Nooa seisoo niissä arkin partaalla ja eläimet tulevat parijonossa pikaisesti rakennettuja tikkaita varten. Kirahvien päät työntyvät ikkunoista ulos kohti taivaita, joka syöksee pilveä ja salamaa.



Ja kuulkaa kohta räpsähtää. Ukkospilvet yllättävät kesäpäivänä.

Ihme horinaa koko arkkijuttu, miettii arkijärki. Tarina vedenpaisumuksesta tunnettaan muuallakin kuin Raamatussa: sitä kertoo myös sumerien Gilgamesh-eepos, joka on syntynyt samoilla maapallon kolkilla. Erään hyvin epävarman teorian mukaan asteroidin iskeytymisen aiheuttama tsunami saattaa olla vedenpaisumuskertomuksten tausta.

Nooan perikunnan ja arkista vapautuneiden eläinten tarina jatkuu sateen lakattua ja maan paljastuttua. Nyt Jumala antaa ihmiselle luvan syödä eläimen lihaa - luomiskertomuksen yhteydessä ihmiselle oli myönnetty vain kasvisaterioita.
Nooasta tulee viininviljelijä, jonka laadunvarmistus läikähtää kerran yli. Hän sammahtaa alastomana telttaansa. Yksi pojista näkee hänet alastomana, kaksi muuta poikaa tulee telttaan takaperin ja peittävät isänsä alastomuuden. Herättyään Noaa kiroaa hänet alastomana nähneen poikansa.
Taas niitä juttuja, joita en tajua. Liittyykö se vanhempain kunnioitukseen - onko se sukua esimerkiksi romanien säännöille, joiden mukaan nuorempi sukupolvi ei saa asua kerrostalossa vanhempaa sukupolvea ylemmässä kerroksessa? (Romanit arvelevat olevansa sukua juutalaisille esimerkiksi omien ruokapuhtaussäädösten perusteella.)

Terhakka ihmissuku toipuu vedenpaisumuksesta jopa siihen mittaan, että ryhtyy polttamaan tiiliä ja rakentamaan niistä tornia, joka ulottuu taivaaseen asti. "Saamme mainetta emmekä hajaannu." Jumala torppaa hankkeen ja sekoittaa ihmisten kielen.
9/11 -terrori-iskun vuonna nykytaiteen museo Kiasmassa oli sattumoisin eri kulttuureista koottua taidetta, joka toi maapallomme asukkaat saman katon alle. Mieleen jäi erityisesti Baabelin torni: korkea ja kapea keko, joka koostui päällekkäisistä radioista. Radiot lähettivät erikielistä puhetta, keskenään sekaantuvaa pulputusta. Tornilla oli minuun maaginen vaikutus, se ei tahtonut päästää taikapiiristään.

Sekä Nooa että Baabelin torni kertovat kaiken muun ohella ihmisen ylpeydestä (hybris) ja lankeemuksesta ja kostosta (nemesis). Ehkä kekseliään nykyihmisenkin kannattaisi silmätä kertomuksia pienenä varoituksen sanana.

Valheita ja vainoharhaa

Aatamilla ja Eevalla kävi huono tuuri. Ensin  paratiisista karkotus, sitten toinen heidän pojistaan eli Kain tappaa veljensä Abelin.
Abelista tuli lammaspaimen, joka uhrasi Jumalalle lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Kain,  maanviljelijä,  uhrasi maan satoa. Jumala tykkäsi enemmän Aabelin uhrista, mistä Kainin mieli mustui.
- Miksi suutuit ja katselet synkkänä maahan? Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa, Jumala varoittaa.
Puhuttelu menee kuuroille korville, ja Kain tappaa Abelin.

Ja taas sitä suosintaa ja syrjimistä. Wannabe-vegetaristi ihmettelee, miksi Jumala pitää enemmän kuolleista karitsoista kuin korjatusta sadosta.
Juutalainen rabbi selittää, että kyse oli asenteesta. Abel luopui parhaastaan, Kainin mieli ei ollut yhtä vilpitön.
Teologi ja psykoanalyytikko Eugen Drewermann kirjoittaa Uskon alkukuvat -kirjassaan, että Jumala katsoi kummankin uhria yhtä hyvällä silmällä, mutta Kain näki suosintaa siellä, missä sitä ei ollut. Mielenkiintoinen teoria tuokin.
Yksi suosikkikirjani, John Steinbeckin Eedenistä itään, kertoo veljeskateuden muunnelmaa. Perheen isä on (osoittelevasti) Adam, ja hänen kaksoispoikansa yhtä raamatullisesti Aron ja Caleb.

Jumala häätää Kainin maanpakoon, mutta lupaa suojella häntä. Kain saa lapsia, samoin Aatami ja Eeva. Siihen maailmanaikaan ikämiehet ja -naiset olivat muotia, sillä tuollaiset 800 vuotta ei ollut  ikä eikä mikään. Silloinkaan ei kaikkien kohdalla toteutunut sanonta "Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus". Pikemminkin totta oli Facebookista löytämäni muunnos: "Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja ummetus".
Jumala pani merkille saman asian, ja totesi, ettei enää anna elämän hengen* asua ihmisessä miten pitkään tahansa. Olkoon hänen elinikänsä enintään 120 vuotta.
Nykytiede etsii keinoja, joilla ihmisen ikää voisi pidentää satoihin vuosiin. Ehkä ei kannattaisi. Mitä tällä maapallolla tekisivät kaiken nähneet neljäsataa vuotta eläneet, uusia elämyksiä hamuavat ja kuluttamisen ja shoppailun makuun päässeet ihmiset? Pitkästyisivät, sanon minä.


* Ja vieläkö joku kysyy, miksi Jyväskylän seurakunnan lehti on Henki & elämä?



Kain sai jalkaansa muukalaisen kengät.

Paratiisi on oikeaa näkemistä

Jumala loi ja loi, ja päätti jokaisen työpäivänsä katselmukseen: näki, että niin oli hyvä. Harva pääsee moiseen työtyytyväisyyteen, kun sulkee illalla koneensa ja jättää konttorinsa. Lopulta Jumala loi ihmisenkin, omaksi kuvakseen. Ensimmäisessä versiossa loi heidät yhtä aikaa, toisessa versiossa miehen ensin ja tämän kylkiluusta naisen. Alunpitäiset ihmiset olivat kasvissyöjiä, mikä  kaltaistani wannabe-vegetaaria riemastuttaa.



Granaattiomenat ja katukauppias Jerusalemissa Via Dolorosan varrella.
Paratiisilliset hedelmät, elämä ei niinkään paratiisillista.

Aatamille ja Eevalle, noille ensimmäisille Jumalasta tietoisille ihmisille, Jumala sanoi, että syökää ihan kaikkia hedelmiä paitsi ei hyvän ja pahan tiedon puusta. Käärme suputti, että syökää ihmeessä, silloin saatte sen kaiken tiedon mikä Jumalallakin on. Loppu onkin historiaa.
Raamatun Jumala toteaa huolestuneena, että nyt ihminen on kuin me. Hän tietää kaiken. Ettei hän vain syö elämän puusta ja elä ikuisesti.
No tätä minä vähän ihmettelen: miksi ihmisen ikuinen elämä huolestutti Jumalaa, kun Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus sitten antavat sen ikuisen elämän? Mistä tässä oikein on kyse?
Saksalainen teologi ja psykoanalyytikko Eugen Drewermann on kirjoittanut Vanhan testamentin kertomuksista kirjan Uskon alkukuvat.  Hänellä on jännittävä teoria syntiinlankeemuksen seurauksista. Syntiinlankeemus toi ihmiselle uudenlaisen tiedon ihmisestä itsestään: ihminen näki omat keskeneräisyytensä ja vaillinaisuutensa ja alkoi hävetä ja peitellä niitä. Syyllisyydentuntoinen ihminen kätkee heikkouksiaan ihmisiltä ja Jumalalta. Paratiisissa riitti viikunanlehti, nyt tarvitaan kalliita autoja ja uusinta teknologiaa. 
- Jos saisimme kohdata toisemme omana itsenämme, luottaen täysin siihen, että meitä rakastetaan tällaisinamme, silloin kokisimme läheisyyttä, yhteenkuuluvuutta, hellyyttä, yhteyttä.Nyt alastomuus merkitseekin äkkiä jotakin aivan muuta. Se on toisen silmien paljastamaksi joutumista. Siihen liittyy polttava häpeä. Yhtäkkiä ihminen ei enää tunnekaan olevansa hyväksytty toisen ihmisen silmissä. Kaikkea varjostaa pelko", kirjoittaa Drewermann.

 

- Minä kuulin askelesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin, sanoo Adam Jumalalle.

Moni kansantarina kertoo tyytymättömistä ihmisistä, jotka manaavat Adamia ja Eevaa, ja vannovat, että he kyllä olisivat totelleeet noin pientä kieltoa. Tarinassa heidät laitetaan samantapaiseen tottelevaisuustestiin, huonoin seurauksin.

Leijonakantisen kimppuun

Ostin matkamallisen Raamatun. Höpöttelin kirjaa valitessani Pipliaseuran työntekijälle, että otanpa tuon, kun tykkään kissoista. Valitsemassani eksemplaarissa on nimittäin hiekan- tai leijonantaljan värinen kansi, ja kannessa kohopainokuvana leijona. Päätin, että alan lukea sitä melkein kuin minä tahansa kirjana. Sivua toisensa perään käännellen, enimmäkseen päivittäisillä työmatkoilla bussissa.
Yritän siis lukea sitä ihan "raakana". En pompi jaeviitteiden mukaisesti tarkistamaan, millainen huomio tälle Vanhan testamentin jakeelle löytyy Uudesta testamentista tai päinvastoin. Mukanani ei kulje paksua kommentaaria eikä edes älypuhelimeen ladattua lukuopasta. (Minulla ei ole älypuhelinta.)
Ajattelin, että annan riemastuttavien kohtien riemastuttaa, ällistyttävien ällistyttää, mietityttävien mietityttää - puistatuttavien puistatuttaa.

Leijona Raamattuni kannessa.

Elämäni ensimmäisen kerran tulin tekemisiin Raamatun kanssa lapsuudenkodissani, kun äiti läjäytti kirjan käsiini. Olin vissiin valittanut tekemisen puutetta. Maailman luominen - mahtavaa! Aatami ja Eeva - typerykset! Lapseton Aabraham ikäukkona tähtitaivasta tuijottamassa: minulleko muka noin paljon jälkeläisiä? Jaakob, tuo huijattu huijari, Jaakobin pojat, nuo epäoikeudenmukaisesti pidellyt perilliset. Varsinkin Sananlaskuista tykkäsin. Ja se käsi, joka ilmestyi tyhjästä kirjoittamaan jumalattoman kuninkaan seinälle: punnittu, punnittu, köykäiseksi havaittu.
Joulukertomus teki minuun todennäköisesti syvimmän vaikutuksen. Minä jopa kuljeskelin rääsyihin puetun nukentapaisen kanssa ja ilmoitin, että se on Jaasuu. (Tämä siis jo silloin, kun en vielä osannut lukea enkä ihan puhuakaan. Leikin Jeesuksen äitiä, ja vauvan piti olla rääsyihin puettu, koska pidin perhettä niin köyhänä.)

En ole ihan varma, olenko koskaan lukenut Raamattua systemaattisesti läpi. Todennäköisesti olen vain pomppinut suosikkikohtiani lukien, Uutta testamenttia suosien.
Nyt käyn kiinni kirjaan. Luen sitä nykyisen tiedepuheen keskellä ja tämän ajan tasa-arvo- ja ihmisoikeushumpassa marinoituneena. Kirjoittelen hajavaintojani blogiin, silloin kun sanotuttaa. (Tästä voi tulla jännittävää.)

Olen samassa tilassa kuin Raamattu etusivullaan: alussa.

Juudaan leijona, tuo Jerusalemin tunnus,
viemärin kannessa Jerusalemissa.